Mut jo.. en oo viikkoon kirjottanu ku viime viikon alusta olin niin raivona että olisin varmaa heittäny koneen seinää ja vielä nauranu perään vaan koska olin niin vihanen.. mut joo.. tiistaina annoin kylä poikikselle anteeks ja eilen sitten toiselle kaverille... kyllä mulla tuolla syvällä sisällä vielä palaa sellanen pieni vihan kipinä mut se pysyy siel sisällä.
Keskiviikkona ja torstaina olin töissä nii en jaksanu kirjotella ja perjantaina olin kauden vikassa nuorten illassa viettämässä aikaa kavereiden kanssa. Lauantaina paras ystäväni Petra tuli käymään meillä ja opiskeltiin muutama tunti sitten mulla oli skype treffit rakkaan poikikseni kanssa. Sunnuntaina oikeestaa pelasin lähes koko päivän yhtä koukuttavaa facebook peliä enkä tehny mitää järkevää.... Eilen olin taas töissä.. viimenen vuoro tänä vuonna on sitten ylihuomenna.
Tänää oli paljon kaikkee koulussa ja sellossa hilluin kaks tuntii ettimässä mamman kanssa mulle farkkuja... yllätys yllätys EI LÖYTYNY D: Sitten kävin nuortenilta avustajien kanssa syömässä ja sit tulin kotii ja koneelle..
Siinä oikeestaa aika pitkälti mitä nyt on tapahtunu.. kyl mä vielki näin viikon jälkeen vähän epäilen että onko musta lähtemään sinne vaihtoon? Uskallanko mä lähteä sinne? Olenko tarpeeks hyvä menee sinne?
Mä oon kyseen alaistanu itteeni viime päivin aika monessa asiassa- Just että oonko tarpeeks hyvä tekee jotain tai selviinkö tästä nyyt muka niin hyvin kun multa odotetaan?
Eikä tää yksinäisyys oikee helpota asiaa kun on paljon aikaa ollaa vaan oman pään sisäisyydensä vanki, omien ajatusten vanki... Mä en enää usko tai haluu elää siinä harhassa että mulla olis paljookaan kavereita.. ehkä hyvän päivän tuttuja... mutta ei kavereita.. muuta kun muutama.. Oon mä niistä kiitollinen mut silti tuntuu vaa että vaikka olis kuin ihmisiä ympärillä, niin aina oon yksin...
Must on aina tuntunu siltä että pärjään paremmin jätkien kanssa ku tyttöjen koska jätkät on suoria eikä juoni toisten takana. Sit ku monet jätkä kavereista on ollu jo ennestään yhteisiä kavereita ja niitä yhistää kaikki tällasen pelit sun muut niin tottakai he puhuu niistä keskenään kun se on yhdistävä tekijä.. mut ei mun kanssa... niin enhän mä sitten tajua tietenkää mitä puhutaan... Siinä on sitten mukava olla mukana keskutelussa jossa ymmärrä sanoja idealla : mä, ja, sitten, tuli, ampu, heitti... tällasta.. on tosi rakentavaa.. On ihanaa olla ulkopuolinen niissä tilanteissa koska sillon on sellanen olo et se olis ihansama oonko paikalla vai en.. ku en niistä mitää ymmärrä tai kommentoi niihin nii ei mee kauaakaa ku mun läsnä olo unohtuu...
En valita siks et haluisin olla huomioi keskipiste tai vastaavaa, mä oon kasvanu olosuhteissa missä se mitä haluaa nii joko se saavutetaan kovalla työllä tai se vastaa ihmettä jos sen saa. Joten oon tottunu siihen et mut välillä unohetaan. Oonhan mä ihan nätti seinäruusuki... Silti se aina kirpasee... vaikka vaan vähän mut on sekin tarpeeks... Välillä voisin jopa kuvitella et mulla olis joku supervoima olla näkymätön koska muutaman kerran mua on oikeesti katottu silmiin ja oltu sillee: Ai sä olit viel täälä?. Super hienoa... huomasit mut.. öö.. tunnin viiveellä..tai vastaavaa..
Joskus on sellanen olo et mul ei olis ketään ja avun huuto on kuiskaus pimeässä.. ei sitä kukaan kuule... ei sitä kukaan huomaa.. se on vaa kuiskaus pimeässä... ei siitä tarvii välittää.....
Mä en jaksais...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti